Susanna Helke: Taistelu, jossa ei voiteta

“Rakastin heroiinia yhtä lihallisesti kuin nainen rakastaa miestä.”
-Mallory

Ajassa, jossa on mahdollista kanavasurffaillen viihdyttää itseään toisten häpeällä illasta ja tuotantokaudesta toiseen ja seurata erilaisissa todellisuusohjelmissa itseään nolaavia kanssaihmisiään, Helena Třeštíkován kaltainen elokuvantekijä on haasteen edessä. Mikä kohottaa entisen narkomaanin kodittomuuden, huonojen kumppanivalintojen ja muiden vaikeuksien seuraamisen elokuvaksi?

Ensimmäinen ero on siinä, etten katsoessani tunne myötähäpeää. Sisälleni elokuvan edetessä kasvavaa klimppiä kuvaa ehkä parhaiten sana kunnioitus. En suoriutuisi tuosta elämästä. Hetki, jossa Mallory kertoo, miten katsoi keskoskaapissa kouristuksissa elämästä kamppailevaa vastasyntynyttä poikaansa, jo kohdussa heroiiniriippuvaista, laittaa vatsan sekaisin. Hän kertoo sen itse kameralle: miten on tuon tehnyt, toiselle, omalleen, antanut oman kärsimyksensä synnyinlahjaksi.

MALLORY_artikkelikuva_nettiin

Mallory siis lähtee lapsen syntymän jälkeen vierotukseen. Mutta tästä elokuvan kertomus vasta alkaa. Se kertoo siitä hitaasta matkasta, joka tämän päätöksen jälkeen on edessä. Päähenkilön on myös pysyttävä kuivilla, käännettävä elämän raskas sivu kerrallaan ja kannettava tehdyt valintansa. Sillonkin, kun hän kodittomana asuu autossa poikaystävänsä kanssa ja oma poika on valtioin hoivissa. Pidettävä katse keskiviivassa: en vedä enää.

Třeštíkován dokumentaariset kertomukset kutoutuvat elämän kulusta. Aikaa on vuosia, joskus vuosikymmeniä. elokuvassaan Mallory hän on seurannut päähenkilönsä elämää lähes 15-vuoden ajan. Ohjaaja ei suinkaan ole päähenkilönsä kintereillä jokaisena vuoden päivänä. Elokuva etenee muutaman kuukauden harppauksin. Vuodet kulkevat, päähenkilö vanhenee. Ensimmäinen harppaus on yhdeksän vuotta.

Todellisen elämän keston taltioinnissa on jotain koukuttavaa. Ihmisen elämän aika, kuin time lapse -menetelmällä kuvatussa luontoelokuvan vuodenaikamontaasissa, on siinä katseen alla tuo hämmentävä luonnonilmiö. Tuollaista se on, ihmisen ajan kulku. Samanlaista ihmetystä herättää Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan käsittämätön maailmanvalloitus: miten hidas, seikkaperäinen, pientä ja jokapäiväistä norjalaiselämää hitaasti kuin ahtojäätä kasaava teossarja saa koukutettua miljoonia lukijoita ympäri maailmaa.

Dokumentaarisen elokuvan voima lajina on sen kyvyssä todistaa olevasta. Se on maailman katsomisen taidetta. Mallory ei ole mitenkään erityisen sympaattinen, karismaattinen tai kiinnostava päähenkilö. Kysymys ei ole vetävästä “storylinesta” kuten elokuvien tuotantotehtaissa tavataan yhä enemmän toivoa. Enemmän kuin juonekas tarina, Třeštíkován elokuva on tutkielma. Sen aiheena voisi olla selviytyminen ihmisen yhdestä vaikeimmista tehtävistä: miten kestää omat väärät valintansa.

Salaa elokuva kertoo paitsi päähenkilöstään, myös toisenlaisesta suhteesta maailmaan ja kanssaihmisiin. Jos todellissuusviihde kiikuttaa myötähäpeän ja omahyväisyyden tunnekeinussa, Třeštíková laittaa meidät harjoittamaan myötäelämistä. Helena, elokuvan tekijä itse, on päähenkilölleen pysyvämpi kanssakulkija kuin kumppaneiksi vuosien varrella lyöttäytyvät lukuisat miehet, jotka toinen toisensa jälkeen, kauniista sanoistaan ja päähenkilömme hyvästä uskosta huolimatta, osoittautuvat saman taudin kantajiksi. He ovat lempeitä ja lutuisia selvinpäin, mutta viinahuuruissaan naistaan mätkiviä paskiaisia. Mustina hetkinään päähenkilö soittaa elokuvantekijälle ja uskoutuu vaikeista tilanteistaan.

MALLORY_01

On ehkä mahtipontista sanoa, että tämä kova aikamme tarvitsisi enemmän arkea kohottavaa todellisuustaidetta. Tilaisuuksia harjoittaa myötäelämisen kykyä lukemalla, kuulemalla ja katsomalla elämää, joka ei mene niinkuin life style -ohjelmassa, sisustuslehdissä tai kollektiivista onnellisuusharhaa ylläpitävissä sosiaalisen median kateuspäivityksissä. Yhä enemmän kuulee onnekkaisiin ympyröihin ja yhteiskuntaluokkiin syntyneiden ja asiansa hyvin järjestäneiden ihmisten kovaa puhetta epäonnekkaiden kanssaihmistensa huonoista valinnoista.

Ihmisten leiriytyminen omiin eturyhmiinsä ehkä alkaa siitä, kun katoaa kyky kuvitella toisen, toisenlaisessa todellisuudessa, elävän ihmisen näköala. Miten maailman paino on toisen harteilla kovempi kuin toisen.
Muovinpalaa luistimilla jahtaavia nuoria miehiä hurrataan väkijoukkojen kera, mutta elämänsä alkutekijöistään kokoon harsivat ihmiset ovat näitä lätkijöitä kovempaa sakkia. Kukaan ei ole hurraamassa. Onneksi joskus elokuvantekijä osuu paikalle ja antaa meille mahdollisuuden opetella myötäkatsetta.

Tekee mieli nousta seusomaan ja taputtaa: go Mallory, tänäänkään et vetänyt!

Susanna Helke
Dokumenttielokuvien tekijä ja Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun professori

Kuvat elokuvasta Mallory (ohj. Helena Třeštíková). Mallory esitetään DocPoint-festivaalilla Korjaamon Kulmasalissa keskiviikkona 27.1. klo 21:15.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *